Kun on elänyt perheessä, jossa sota on ollut läsnä jollakin tavalla ison osan ajasta, ei kuolemanpelkoa voi nähdä muulla tavalla kuin normaalina olotilana. Pelko ei koskaan kohdistunut lapsuudenperheessäni kuolemanjälkeistä tilaan, käsittelimme kuolemaa aina välivaiheena johonkin uuteen elämään; perheeni naisethan olivat androposofeja ja teosofeja. Kuolemanpelko näkyi jatkuvana hätääntymisenä lähimmäisten puolesta; se oli pelkoa auto-onnettomuudesta tai kuolonkolareista. Se oli pelkoa väkivallasta tai kuolettavasti sairastumisesta.

Kun läheinen on poissa

Pikkuveljeni Timon hautajaisia vietettiin viime syksynä. Timo oli ainakin viimeiset kymmenen vuotta henkisesti etäällä meistä, lähimenneisyys oli hänelle harson ohutta.

Kun kerron Timosta, minun on palattava jälleen taakkasiirtymään, ylisukupolviseen traumaan, jonka on tunnetuksi tehnyt psykoanalyytikot Martti Siirala ja Pirkko Siltala.

Veljeni ei ollut normaali lapsi koskaan. Hän oli motoristisesti kömpelö. Hänen elämänviettinsä oli heikko- en tiedä miten muuten asian ilmaisisin. Timon mielenkiinto suuntautui sotahistoriaan ja kuorma-autoihin tietysti, sillä hallitsihan niiden huolto ja korjaus perheemme miesten elämää. Kun itse leikin maatilaleikkejä pienillä muovisilla leluilla, Timo vaati ukkia näyttämään, kuinka autot lensivät ilmaa silloin kun ajettiin pommiin. En koskaan lapsena kuullut, että ukki olisi vastannut veljeni kysymykseen, ammuitko sinä jonkun sodassa. Kymmeniä vuosia myöhemmin Timon mieli repesi niistä kertomuksista, jotka hän oli saanut lypsettyä ukilta aikuisuuden kynnyksellä.

Eräänä yönä Timo soitti minulle jälleen. Hän sanoi tappavansa itsensä, jos hän ei saisi kertoa minulle siitä, minkä hän oli ukin kanssa jakanut. Ukin tunnemaailma oli Timon tunnemaailma, mitä ukki oli kokenut, sen Timo koki itse eläneensä. Mitä hän kertoi, en olisi toivonut koskaan kuulevani. Vasta viimeisten viiden vuoden aikana olen kyennyt purkamaan tuon yön tunnelmat mielestäni.

Vaikka veljelläni oli hyviäkin jaksoja elämässään, ei hän elänyt omaa elämäänsä koskaan. Hän eläytyi tunteella niihin ihmisiin, jotka olivat  kokeneet kovia, joiden elämässä oli surua ja väkivaltaa. Timo ei ollut koskaan väkivaltainen, ehkä humalassa niissä piireissä, joita en tuntenut.

Kiusaajista tulee kavereita

Timoa kiusattiin paljon. Viimeistään armeijan jälkeen kiusaajista tuli hänen kavereitaan. Timo halusi ymmärtää ja antaa anteeksi.

Osa nuoruuden ystävistä seisoi rinnalla loppuun asti. Ne miehet jotka eivät pystyneet puhumaan traumoistaan, paskasta olostaan tai halusta tappaa itsensä, vetivät Timoa puoleensa. En tiedä saiko heistä kukaan koskaan terapiaa, tarjottiinko koskaan missään tilanteessa ammattiapua! Putkaa tuli joskus, sairaala reissuja sitäkin useammin.

1960-70 luvuilla ei koululaisia juuri diagnosoitu tai autettu

vaikka ongelmat saatoivat olla silmääpistävän rajuja. Apua tuli ainoastaan, jos vanhemmat aktiivisesti osasivat sitä hakea. Meillä ei osattu.

Sodan jälkeinen sukupolvi joutui itse etsimään selviytymiskeinonsa.

Timon oireilu ja pahaolo oli välillä rajua. Koulunkäynti oli vaikeaa, mutta oppimisessa itsessään ei ollut ongelmaa. Huomasin sen kun autoin kesälomisin Timoa selviämään ehdoista. Itsellänikään ei koulunkäynti alakoulussa sujunut kaksisesti, mutta opettamalla opin itse!

Timo opetti minulle historiaa kuusi, seitsemän vuotiaasta alkaen. Se alkoi Olavinlinnan ja Kajaanin linnan historialla. Ensimmäisellä luokalla Timo opetti minulle Ranskan suurta vallakumousta ja Napoleonin elämän tarinaa. Kymmenvuoden iässä mentiin syvälle Amerikan Yhdysvaltojen vapaussotaan ja konfederaation historiaan. Murrosiässä oli vuorossa Saksan kansallissosialismin synty ja kehitys, ja armeijan aikoihin sukellettiin syvälle Stalinin vainoihin.

Timo lopetti koulunkäynnin yläasteelle. Se merkitsi täydellistä kieltäytymistä opiskelusta!

Elämä oli välillä onnellistakin, parhaimpia hetkiä olivat yhteiset lomamme mummolassa Revonlahdella ja sukulaisten kanssa yhdessä viettämämme aika. Serkut olivat Timolle tärkeitä. Kotimaan perheretket loistavat kirkkaina tähtinä. Timon toiveet muodostivat selkärangan matkasuunnitelmillemme, kohokohtina tietysti Suomen linnat ja tapahtumapaikat joissa oli sodittu tai murhattu joku! Kansallismaisemia ei ohitettu koskaan, niitä Timo jaksoi muistella viimeisinä vuosinaankin.

Vanhempamme erosivat kun olimme murrosikäisiä, saimme kaksi uutta perhettä. Timolla ei ollut lapsia. Olimme lähes parikymppisiä, kun äitimme sai Johannan. Timon elämässä loisti valo hetkittäin, kunnes äitimme kuoli rajusti kehittyneeseen rintasyöpään kahdeksan vuotta myöhemmin 46-vuotiaana.

Johanna-siskon kanssa elämme nyt uutta elämänvaihetta ilman veljeämme. Mielen vyyhdin purkaminen on pitkä prosessi. Vanhat asiat on sovitettu ja tuska on helpottanut. Huominen päivä kutsuu enemmän kuin eilinen.

Kommentoi kirjoitusta alla olevalla lomakkeella. Kommentit julkaistaan tarkastuksen jälkeen.