Aamukahvi ja kahden kirkon rauhallinen kumu. Toinen kumahtelee Tuirassa, toinen kultapalloinen, Oulun sydämessä. Ääniaallot resonoivat rintakehässä. Ajatuksen kehänkierto katkeaa, hengitys rauhoittuu, aika katoaa.

Kaukainen muisto. Minut lasketaan lämpimään veteen. Rauhallinen läsnäolo, käden hidas liike ja vilvoittava vesi valumassa päälaelta. Vesi kannattelee, käsi tukee. Keinun lempeästi ja tunnen sydämeni sykähdykset aaltoilevan vedessä.

Toinen muisto. Sunnuntai aamupäivä mummilla ja ukilla. Istun olohuoneen isossa nojatuolissa lukemassa Vaahteramäen Eemeliä. Keittiössä mummin rauhalliset askeleet, kuuluu astioiden vaimennettuja kilahduksia. Käsi pyörittää kauhaa liemikattilassa. Viereisessä kamarissa riisutaan tohvelit. Vuode narahtaa, ukki menee pitkälleen. Tiedän että silmät on suljettu ja kädet on ristitty rinnan päälle. Hetki on käsillä. Radio avataan ja rauhan aalto nousee. Jumalanpalvelus alkaa Helsingin tuomiokirkkoseurakunnasta. Tuijotan kirjan ohi. Kumahduksissa on Pyhän kosketus. Rauha laskeutuu.

Kamarissa pitkällään olevan miehen tuska laimenee.

Kumahdukset kantavat, tässä hetkessä, viisikymmentä vuotta myöhemmin.

Sven Krohnin ( s.1903. Filosofian emeritusprofessori) kirjassa Valkoinen aukko, on nimikko runo, joka elää näissä hetkissä.

Veden välkettä kuutamon kultaamaa

sinä katselet kaihoisasti

Sinä tahdot syvälle sukeltaa

ja ponnistaa pohjaan asti

Niin, etsijä, aarre ihmeellinen

on kätketty alkumereen

ja aavistus kera kaipauksen

on istutettu vereen