Blogikirjoitus on ote artikkelistani Aikamatka Ouluun Huomisen Oulu -kirjasta.

OULU, SYNTYMÄSTÄÄN SAAKKA KANSAINVÄLINEN

Oulu syntyi Ruotsin suurvaltapolitiikan seurauksena, kun kuninkaaksi kruunattu herttua palkitsi talonpoikaiset kannattajansa lahjoittamalla heille uuden kaupungin, Uleåborgin, vuonna 1605. Nimensä mukaisesti Oulun alkuperäinen identiteetti oli puolustuspoliittinen. Siitä tuli myös keskus, jonka kautta mobilisoitiin joukkoja valloitussotiin Itä-Lappiin, Kuolaan ja Vienaan.

Oulu syntyi ruotsalaiseksi kaupungiksi ja suuntauduimme Tukholmaan. Kaupunkiin muutti niin ympäröivältä maaseudulta, kuin muistakin kaupungeista talonpoikia porvareiksi ja käsityöläisiksi. Varsinkin 1600-luvun loppupuolella kaupungin porvaristo kansainvälistyi; tänne muutti mm. Krullit, Cameronit ja Langet, skotlantilaiset Forbukset ja saksalaiset Bochmöllerit ja Bonstorphit. Oulun porvarit olivat ruotsinkielisiä. Porvarilla tarkoitettiin kauppiasta ja korkeaa ammattitaitoa osoittavaa käsityöläistä. Heidän oli vaalittava ammattitaitoaan opiskelemalla, sekä pitkällä työharjoittelulla jonkun jo kannuksensa hankkineen ammattilaisen luona, usein molemmat tapahtuivat Tukholmassa tai muualla Euroopassa.

Oulun tärkeimmät kauppatuotteet olivat lohi, voi, terva, piki ja puutavara. Ne lisäsivät Ruotsin valtakunnan vientiä, turvasivat Tukholman huoltoa ja mahdollistivat laajamittaisen laivanrakennuksen, joka lähes kaksisataa vuotta palveli Tukholman porvaristoa ja valloitussotia käyvää kruunua.

Koko 1600-luvun oululaiset uhrasivat hyvinvointinsa Ruotsin valloitussodille, kun se taisteli itsensä eurooppalaiseksi jättiläiseksi. Koko 1700-luvun oululaiset antoivat kaikkensa, ettei Ruotsi menettäisi sitä, minkä oli taistelemalla ja sorrolla saavuttanut.

Niiden kahden vuosisadan aikana, jolloin Oulu oli ruotsalainen kaupunki, se joutui kolme kertaa Venäjän armeijan miehittämäksi. Miehitykset merkitsivät lähes täydellistä hävitystä. Ne, joilla oli varoja ja tilaisuus pakenivat Ruotsiin. Ne, joilla oli tilaisuus, muttei varoja, pakenivat erämaihin. Ne, joilla ei ollut kumpaakaan, kohtasivat väkivaltaisen loppunsa tai heidät lähetettiin orjaksi Venäjälle. Oli myös niitä, jotka ostivat henkensä palvelemalla valloittajaansa tai kavaltamalla perheensä ja naapurinsa.

Oululaisten rooli suurvallan palveluksessa merkitsi sitä, että sen oli lähetettävä sotiin miehiä ja hevosia, ja kun ne menetettiin, oli tilalle lähetettävä jälleen uusia miehiä ja hevosia. Porvarit rahoittivat sotivaa kruunua, armeijalle oli annettava tuotteita, laivastoja pakko-otettiin armeijan kuljetuksiin. Sotaväkeä oli pakko majoittaa, ruokkia ja kyydittää, ja tähän osallistuivat kaikki kaupunkilaiset. Kun venäläinen uhkasi Oulua, oli jokaisen miespuolisen asukkaan osallistuttava puolustukseen.

OULUSTA TULEE VENÄLÄINEN KAUPUNKI

Mitä tapahtui oululaiselle identiteetille siinä vaiheessa, kun entisestä vihollisesta tuli uusi isäntä? Tähän saakka olimme olleet kulttuurisesti suuntautuneet Tukholmaan ja ruotsalaisuuteen. Sinne mentiin myös opiskelemaan, töihin ja ostoksille. Sinne muutettiin paremman toimeentulon toivossa, solmittiin ystävyyssuhteita ja löydettiin aviopuolisoita.

Oulusta tuli maailman silmissä venäläinen kaupunki Suomen sodan seurauksena 1808-1809. Oululainen kirjailija Sara Wacklin kirjoittaa Oulun menettämisestä venäläiselle sotaväelle kirjassaan Sata muistelmaa Pohjanmaalta mm. seuraavaa:

”He olivat järkyttävä ja liikuttava näky, nämä urheat, koko sodan ajan synnyinmaataan puolustaneet Suomen pojat, nyt viimeisellä marssillaan jättäessään maansa. Heidän käyntinsä oli uupumuksesta ja surusta horjuvaa, he olivat laihtuneita, kalmankalpeita, varjoja entisestään, loppuun kulutetuissa varusteissa, miltei paljasjalkaisina lumirännässä, katseet painuneina, kun he kiväärit sinne tänne sojottaen marssivat epävireisten rumpujen komeasti päristessä.”

Myöhemmin Wacklin jatkaa, ja päivää kirjoitelmansa Antin päivänä, marraskuun 30.1808. ”…Koko kaupungissa vallitsi venäläisen armeijan sinne marssiessa hämmästynyt kuolemanhiljaisuus. Tyhjillä kaduilla ei näkynyt ainoatakaan elollista olentoa, lukuun ottamatta kasakoita, jotka pitkät keihäät käsissä ratsastelivat niitä pitkin. Silloin tällöin vilahti jossakin ikkunassa pelosta kalpeat kasvot ja heitä katsomaan kurottuva kaula.”

RUOTSALAISIA EMME OLE, VENÄLÄISEKSI EMME TAHDO TULLA, OLKAAMME SIIS SUOMALAISIA

Globalisaatiosta ei vielä voinut puhua, mutta paikallista identiteettiä ravisteltiin nyt todella: Euroopasta vyöryi meillekin valta-aate, kansallisuusaate. Adolf Ivar Arwidsson kehotti etsimään ominta olemustaan historiasta, ja julisti ”Ruotsalaisia emme ole, venäläiseksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia”. 1800-luvun puolen välin jälkeen Oulussa leimusi kiivas kielitaistelu suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden välillä.

Aikakautta leimasi myös merkantilistisen vaiheen päättyminen; säätyjakoon perustuvista etuoikeuksista pyrittiin eroon, ja elinkeinojen harjoittaminen vapautettiin. Kun Venäjän tsaari Nikolai II aloitti ensimmäisen sortokauden 1899, kaupungin sisäiset jännitteet loivat uusia jakolinjoja.

Vajaa kaksikymmentä vuotta eteenpäin johdatti nouseva kommunismi, joka ajoi yhteisomistukseen perustuvaa yhteiskuntamallia, koko kansan sisällissotaan. Sota raateli yhteiseksi koettua oululaisuutta ehkä pahemmin kuin mikään edeltävien vuosisatojen ulkoinen uhka.

Ei ole liioiteltua väittää, että sata vuotta myöhemminkin luokkasodan henki saattaa yhteiskunnallisessa keskustelussa hetkittäin nostaa päätään.

Lähimuistimme sanotaan kantavan taaksepäin noin satavuotta vanhempiemme ja isovanhempiemme kautta. Se miten heidän elämänsä rakentui tuona aikana, on edelleen vahvasti psyykkistä todellisuuttamme. Lähimuistimme talvi- ja jatkosotineen määrittää meitä niin kansakuntana, kuin paikallisina ihmisinä. Kytkemme kansanluonteemme, sisun, näihin kokemuksiin. Kansallinen identiteettimme on syntynyt siitä, kun jouduimme sodanuhan edessä määrittelemään arvomme sellaiseksi, jota olimme valmiita puolustamaan hengellämme.

Kommentoi kirjoitusta alla olevalla lomakkeella. Kommentit julkaistaan tarkastuksen jälkeen.