Mikä Angeria on, mietin pienenä tyttönä. Se oli jotain salaperäistä, jotain hirveän vanhaa. Äitini äiti oli sen niminen, samoin kummitätini. Katri-mummun isä, jota kaikki kutsuivat Vanhaisäksi, oli myös nimeltään Angeria. Ihmettelin, kun minulle kerrottiin, ettei Angeria ollut pelkästään sukunimi. Se oli paikka, joka oli ollut olemassa 400-vuotta, vuodesta 1572. Angeria oli vanhempi kuin Oulu!

Se koostui monista vanhoista maatiloista, valkoisiksi, keltaseksi ja punaisiksi maalatuista, joita hallitsi valtavat leivinuunit, ja joiden miespihoja ympäröivät riihet, aitat, hevostallit ja navetat. Pää-osa Angerian taloista sijaitsi korkea törmäisen, kivikkoisen Siikajoen varressa. Taloilla oli monia nimiä, mm Pellikka, Saarinen, Korkala, Sauvola, Tiikkala, Koistinen, Finni, Lehtola, Länkelä.

Angeria oli minulle matriarkaatti, nauravien naisten valtakunta.

Angeria oli mielestäni punainen sana, sen merkitys oli ilo ja voima. En ymmärtänyt lapsena mitä naisten nauru kätki, en tiennyt että ilman naurua ja härskiäkin huumoria he eivät olisi selvinneet elämän raskaudesta ja vaihtoehdottomuudesta!

Olin viisi vuotias, kun ajelimme Amazon-Volvolla Revonlahdelta kotiin. Muistan auton punaisen nahkapenkin ja että nilkkani ylsivät juuri ja juuri penkin reunalle. Ajattelin punaista väriä ja naurua, ja kysyin vanhemmiltani, voisiko Angeria olla minunkin sukunimi. Isä kysyi, mitä vikaa Pyykkösessä oli. Vastasin, että se oli tummansininen kuten etunimenikin, ja minun täytyisi saada punainen nimi. Lupa tuli. Nimi vaihtui parikymppisenä.

Joel-pappa tuli vävyksi Angeriaan ja antoi lapsilleen nimeksi Salmenkangas. Salmenkangas oli myös kaunis nimi, mielestäni keltainen, ja lähtöisin Alajärveltä. En tuntenut sitä paikkaa, enkä nimeä omakseni.

Pala painavaa historiaa

Aloin tutustua Angerian historiaan, ihmisten käsittämättömään sitkeyteen, ja kunnioitukseen viljelemäänsä maata kohtaan. Sain kuulla nälkävuosista ja vainoista, isovihasta ja pikkuvihasta. Silmittömästä hävityksestä, tilojen poltosta. Käsittämättömistä kärsimyksistä, tappamisesta ja orjuuteen viemisestä. Mummu kertoi kuinka kaikki kynnelle kykenevät pakenivat Ruotsiin ja Lappiin. Hän kertoin turvemajoista Vartin erämaassa, niihin pakenivat sellaiset ihmiset, joilla ei ollut mahdollisuutta lähteä kauemmas, kuten huonokuntoiset, sokeat, köyhät ja kaikki, jotka olivat liian vanhoja liikkumaan.

Mitä enemmän kuuntelin ja luin elämästä Angeriassa, sitä vähemmin ymmärsin sitä, miksi naiset nauroivat. Vaikka näin ylpeyden oman käden töistä, viljavista pelloista, tuottavista metsistä ja kauniista käsitöistä, en nähnyt naisilla juuri mitään mahdollisuutta päättää elämänsä suunnasta. Poikkeuksena kummitätini Aili, joka oli käsityöläinen ja yrittäjä.

Espanjalainen viikatemies saapuu Revonlahdelle kesällä 1918

Katri-mummun, Ailin, Hannan ja Johan Henrikin äiti kuoli synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin 1917, kun mummu oli 9-vuotias. Pikku-Pekka selvisi äidin kuolemasta, mutta eli vain vuoden.

Espanjantauti rantautui maailmalta satamien kautta Suomeen. Saapuiko se  Angeriaan satamakaupunki Raahesta?  Ilmestyikö se suurempia huutelematta vilkkaalle kohtaamispaikalle myllylle, jossa isä Johan Jaako Angeria oli myllärinä? Espanjalaisen taudin liittolaiset olivat saapuneet jo aiemmin, pahimpana niistä kenties tulirokko, jonka vaikutuksia I maailman sodan luoma elintarvikepula ja paha katovuosi lisäsivät.

Yhdeksän vuotiaasta Katri Angeriasta tuli pikkuemäntä taloon. Espanjantautiin ei tiedetty parannuskeinoa, kuolema tuli veren yskimisen ja hengitysvaikeuksien kanssa nopeimmillaan kahdessa vuorokaudessa. Avuksi tarjottiin tietysti viinaa, saunaa ja tervaa, jotkut uskoivat kamferin tippoihin ja asperiiniin. Tauti vei niin voimat, etteivät ihmiset jaksaneet tehdä peltotöitä, eivät ruokkia karjaa, eivätkä lämmittää talvella talojaan. Monet löydettiin kuolleena karjan keskeltä, josta he olivat uupuneina hakeneet lämpöä.

Tiesin jo nuorena naisena olevani etuoikeutettu.

Olin nuori, jonka ei tarvinnut pyytää lupaa lähteä opiskelemaan. Sain maalata, lukea ja matkustaa. Äidilläni ja äidin neljällä siskolla ei ollut sitä mahdollisuutta. Katri-mummu kantoi yksin vastuuta nuorimmista lapsistaan, kun aviomies Joel sairasti kurkkusyöpää.

Pojat lähettiin maailmalle etsimään töitä, kun he täyttivät 14-vuotta!

Tytöt menivät naimisiin.

Kun ajattelen naislinjani naisia, tulee itku. Pieniä tyttöjä pää täynnä unelmia, vai oliko heillä edes unelmia, en tiedä! Joskus ajattelen, että haluan elää kaikkien heidän puolesta, korvata heille sen mistä he eivät voineet edes unelmoida.

Angeria-nimi on minulle arvovalinta

se on kunnianosoitus sukuni naisia kohtaan, en unohda heitä! Olen ainoa tätä vanhaa arvokasta nimeä kantava ihminen, jolla on oma kohtainen kokemus historiallisesta Angeriasta.

Angeria on 450-vuotta vanha nimi, se on luotisuora linja suomalaista historiaa.

Kommentoi kirjoitusta alla olevalla lomakkeella. Kommentit julkaistaan tarkastuksen jälkeen.